Hei. Kiitos elämä, kiitos Jumala. Mä oon kotona. Sveitsinsaksa alkaa kuulostaa kodilta. Sveitsin syksy näyttää ja tuntuu kodilta. Tää mun pikkumies oppi sanomaan hupsista keikkaa. Oon ruvennu leipomaan. Rakastan Zürichin pimeitä iltoja. Ostin kutomapuikot, lankaa ja pitsinauhaa. Ostin uuden vihkon runoja varten, koska ensimmäinen täyttyy! Kirjotin laulunsanoja. Lahjotin tuntemattomalle fantapullon. Sain tuntemattomalta autokyydin kotiin. Onnistuin selviytymään lukitsinitseniparvekkeelle -tilanteesta näillä vajavaisilla saksantaidoillani. Ostin täydellisen huulipunan. Söin ekaa kertaa crêpen. Soitan hulluna kitaraa. Yritän lukea täällä olevia kirjoja hitaasti, että lukemista riittäis mahdollisimman pitkälle! Ja tykkään ihan hulluna kirjottaa kirjeitä! Vaan ei täällä aina kaikki tunnu hyvältä. Niin kun ei elämässä yleensäkään. Koin kai asennemuutoksen, pääsin sillon tällön hyökkäävästä ahdistuksesta ja turhautumisesta eroon. Suunta ylöspäin. En tuu täältä enää samanlaisena takas, en nää enää maailmaa koskaan samalla tavalla kun ennen lähtöä! Kaikki fiilikset on tän arvosia, ihan totta. Ps. Kaks kuukautta!
täysikuun hohde on pastelleja
vaikka ympärillä hohtaa vielä ruska
tuuli humisee korvissa ja roudan vaivaama tie
mutkittaa matkaa
pellonreunoilta virtaa se onnellisuus johon en yllä
kengänkärjillä syksyn kosteuden haju ja vettynyt vaahteranlehti
ja siinä se taas on!
aivan keltainen metsä, se yrittää houkutella sisälle,
seuraamaan runkoihin maalattuja suuntanuolia
luulisin, että elämän avain on eksyä
matkalla itseensä
kamppailla hetki
ja ymmärtää sitten, ettei itseään voi koskaan täysin käsittää
ehkä pienuus, hyvyys, nautinto, täydellinen paikka runolle
ovat elämän avaimet
[nuppu]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti