Tässä mietin että miks epätoivo yrittää syöstä mut johonkin mielen syvimpiin maailmankaikkeuden ongelmia pohtiviin ulottuvuuksiin. Aina välillä, ja sitten taas aina välillä unohdan kaiken ja ne hetket on maailman kauneimpia tässä elämäntilanteessa. Tällä viikolla vihdoin oon kokenu ajoittain sellasia hetkiä, että tunnen olevani kotona. Silti mieli on vähän ristiriitainen. Katotaan vaan niin sit ku on kuukausi täynnä nii en ees enää muista näitä fiiliksiä. Ja kun ton tiedostan niin kaikki tuntuu paremmalta. Oon kokenu tän lähes kolmen viikon (siis kuvitelkaa, luulin aluks ettei aika liiku ja niin vaan sanon jo nykyään että oon ollu kohta kolme viikkoa täällä) aikana niiin paljon uutta. Tutustunu niin moniin ihmisiin etten ois osannu kuvitella ennen lähtöä. Nähny sairaan upeita paikkoja. Täällä kaupungitkin, kadut ja talot on itessään nähtävyyksiä tällaselle suomitallaajalle!
Vaan on jotain mihin en totu ihan heti: posti. Luulin, että se ois se päivää piristävin asia mut oon päätyny vaan tirauttelemaan jokasesta kirjeestä ja kortista ja paketista kyyneleitä. Sellasia ilon ja ikävän sekotuskyyneleitä. Positiivisia siis kai. Että älkää nyt kuitenkaan lopettako niitten lähettelyä, kiitos.
Ihan käytännön kuulumisiin kuuluu kielikurssin alottamista, bänditoimintaa, toisten au pairien kanssa hengailua ja sen semmosta. Ilon hetkiä on ollu Euroopan isoimmat vesiputoukset, kaunis Zürich, maisemalenkkeily, kaupunginkirjasto, Ikean irtokarkit (täältä saa vaan Hariboa ja suklaata) ja kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa. Ja tietty suunnitelman tasolla oleva Luganon reissu. Ollaan siis vahvasti plussan puolella, erityisesti sitten ku tää mun tunnekausi vähän laantuu. Itsestään oppii kummasti uusia asioita kun lähtee yksin, en tienny että oon ihan tän tason tunneihminen!
[nuppu]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti